Hohhoijaa. Tänään vasta muistin mennä puntarille - pelkäsin aika lailla tuota lukemaa, mutta ihan hyvältähän se vaihteeks näytti. Viime ajat kun olen tainnut elää vaniljajäätelöllä, suklaalla ja erittäin, erittäin makealla rahkalla. Mutta kohtahan tuo on melkein tuossa taulukon alimmassa luvussa, joten jee. Tosin viikonloppu taas vesittää varmaan tämänkin hyvän alun taas. Ja sitä seuraava viikonloppu ja sitä seuraava viikonloppu... Miksi kaikkeen kivaan liittyy aina syöminen (ja juominen).
Mä oon mietiskellyt paljon viime aikoina mun ja eksän suhteen kariutumista. Sitä, miten ikävä mulla sitä on - me ollaan edelleen yhteydessä päivittäin, mutta mulla on ikävä sitä, millainen poikaystävä se oli. Olihan siinä piirteitä, jotka mua häiritsi, mutta suurin syy meidän eroon on niin naurettava, etten ole sitä kehdannut kenellekään sanoa ääneen.
Mä jätin sen, koska en kestänyt sitä, että näytin valaalta sen rinnalla. Se on mua vain jonkun sentin pidempi ja painaa vähemmän kuin mä. Kun me tavattiin, se oli tosi hoikassa kunnossa (nyt siis vähän painavampi, miksköhän, eh) - mä en yleensä niin pieniä edes katsele sillä silmällä, koska tiedostan aina oman suurenmoisuuteni siinä rinnalla. Mutta se sai mut kieputeltua pikkusormensa ympärille ja siihen mä pitkäks aikaa jäinkin. Kuitenkin aina julkisilla paikoilla mä mietin, että nauraakohan kaikki meille. Että ajatteleekohan ne, että nuokaan reppanat ei muita saa kun toisensa ja että mikähän tossa jätkässä on vialla, kun saa vaan tommosen.
Huono itsetunto. Se on juttu, jonka luulin jättäneeni lukioon. Se on kuitenkin juttu, joka edelleen hallitsee mun elämää. Se johtuu pelkästään tästä painosta, muuten mä olen hyvinkin varma itsestäni ja tiedän arvoni: älykkyyteni, hauskuuteni, lojaalisuuteni, rehellisyyteni. Ulkoisen olemuksen kun vielä saan sellaiseksi, jossa viihdyn, niin sitten voin taas elää.
